Yhden yön ihme onnistui tavallista paremmin. Onhan tässä jo vuosia treenailtu. Taidan nyt paremmin ymmärtää opiskelua. Sehän on vähän kuin joku extreme-laji tai vetäytyminen luostariin mietiskelemään. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä tosiasiaa, että hyvä ei tule helpolla. Urheiluun sitä voisi verrata siinä mielessä, että paiskitaan hullun lailla töitä asian eteen, jonka seuraamuksista ehkäpä joskus pääsee nauttimaan, ja luostari siitä, että vetäydytään omaan rauhaan pitkiksi ajoiksi (minun kohdalla 1 tunti on pitkä aika) lukemaan, mietiskelemään ja pohtimaan. Katkaistaan suhteet ulkomaailmaan. Juodaan mokkaa niin, että varpaatkin tärisevät. Kaiken ideana on tunnelin päässä häämöttävä valo korkeasta elintasosta, etelänmatkoista ja intellektuelleista diskursseista. (nyt pitää lopettaa sanojen oksentelu) Ja jos oikein kovasti opiskelet voi sinusta tulla sellainen outous, joka nauttii uuden oppimisesta kovasti. Silloin sinusta tulee joko ikiopiskelija tai muuten vain valmistut nopeasti.

Extremestä puheenollen. Kävin taas hiihtämässä Oittaalla, missä ladut eivät olleet kummoisessa terässä, koska niitä ei ollut lanattu. Edellisten sunnuntaisuksijoiden jäljiltä ladut noudattivat sinikäyrää. Sää oli hyvä.
Minusta tuntuu, että minusta on tulossa hyvää vauhtia pieni hiihtomulkku. Ai mikä se on? Määrittely on jo tovin kehkeytynyt ajatuksissani:

• pitää omata haltin hiihtopuku - mahdollisimman kallis sellainen
• suksetkin pitää olla viimeistä huutoa, ei mitkään 80-luvun faijan peltoset
• muita hiihtäjiä ei saa kunnioittaa; väistäminen ja ohittelu
• suksia pitää niin lujaa, että ihmiset luulevat sinua kilpahiihtäjäksi

No ainut vakava asia, johon olen jo puuttunutkin on muiden kunnioittaminen ladulla. Mummot ja vaarit, ikää jo vähän alle 3 varttia, te olette hiihtokuninkaita ja kuningattaria, kun uskallaudutte pakkaseen tahkoamaan. Huuuge Respect!

Kaikki vaan hiihtämään. Itsestä on huolta pidettävä, ei tässä muuten kehtaa lähteä viikonloppuisin alkoon ostamaan punaviiniä.

Sulo