Joinakin päivinä, - kuten esimerkiksi tänä päivänä, - ottaa hieman
ketutuksen puolelle. Mitään ei jaksa eikä pysty. Mikään ei innosta ja
kaikki kiinnostaa kuin kilo paskaa. Tällaisina päivinä suunnittelen
nollausretkeä johonkin metsään. Espoon tiheimpään korpeen, jossa
nukkuisin karhujen kanssa pimeässä, ylläni helmeilevä tähtitaivas. Olen
ideoinut, että kun vapaampi hetki koittaa, jätän lapun pöydälle, jossa
lukee: hiihtoreissulla metsässä. Tulen takaisin kun ruoka loppuu. Eikö
kuulostakin hienolta? Sitähän minäkin. Mikähän tuollaisessa
eristäytyneisyydessä oikein kiehtoo? No ainakin se, että pääsee
tuokioksi eroon tutuista kasvoista, huolista ja tietokoneesta.
Viimeisestä olen huomannut positiivisia vaikutuksia. Tai oikeastaan
tämä konehan on ihan mukava keksintö, mutta niin usein silläkin
tekemäni asiat vastaavat tasoltaan tämän katsomista.
Jos mennään syvemmälle näihin päiviin, uskon, että suuri ahdistuksen
aiheuttaja monissa muissakin tilanteissa on odottaminen. Elämä on
odottamista. Pientä odottamista ei edes havaitse, ellei pysähdy
miettimään. Keskisuurta odotusta elämässä on niin paljon, että siihen
ei kukaan enää kiinnitä huomiota.
Asioita, joita odotan:
- Kesä. Päällimäisenä mielessä, mutta ei tärkein.
- Pääsyä eroon tämänhetkisestä vaikutuslaitoksesta.
- Taloudellista vakautta.
- Tapaavani miellytävän tytön. Ranskalaisista en enää tiedä.
Voisin joskus tehdä listan, mitä en odota. Siitä voisi tulla mielenkiintoinen.
Shalom aleikum vai olikos se as salaamu alaikum!
Sulo
PS. Ilmoittautuminen metsäleirille kommenttiosastolla - jutellaan lisää ajankohdista!
torstai, 3. helmikuu 2005