Herään aamulla, tai oikeastaan on jo päivä. Yleensä pääni sisällä
asuvat vuokralaiset protestoivat jos ilta on ollut liian kostea. Kuta
enemmän on nestemäistä leipää tintattu, sitä enemmän asukit pistävät
pahakseen. Epäilen vahvasti, että heillä ei ole muuta tekemistä kuin
päivät pitkät sorvata ja viilata heittotähtiä. Joka vuosi heidän
välinevarastonsa kasvaa, ja sen he antavat näkyä. Heti kun herätän
heidät nostamalla pääni tyynystä. He aloittavat sotahrjoituksensa ja
alkavat viskoa miekoin ja puukoin aivojeni herkkää massaa. Tänään ei
ollut paha päivä. Olimme hyvissä väleissä herra Kohtuuden kanssa. Minä
imartelin häntä ja hän minua. Tämä on synergiaa.
Muistin jättäneeni koslan jonnekin muualle kuin omaan talliini. Keräsin
nurkista ulkoiluvaatteeni ja läksin noutamaan autoani noin 5 km päästä.
Vastaantulevat tapansa mukaan näyttivät siltä kuin heillä olisi minua
vastaan salaliitto. Supattelevat selkäni takana jotakin. Tämä
paranoidinen näytelmä toistuu aina krapulassa. Siksi varmaan aina
pysyttelenkin kotona.
Auto käyttäytyi kuin olisi jäästä tehty. Vannoin että päästyäni tästä autosta, en enää ikinä koski 80-luvun peltilehmiin.
Huomenna aion astua laivaan. Syön kaviaaria ja röyhtäilen punaviinin
tuoksuisia höyryjä. Otan naisilta turpiini tanssilattialla ja vetäydyn
nurkkaan haukkumaan ämmiä paskoiksi. Jos hyvä tuuri käy, saan vaihtaa
muutaman sanan jonkun naisen kanssa, ennen kuin hän katoaa kuin ei
olisi koskaan ollutkaan.
Vielä kun tietäisi, mihin laiva on menossa? Vaikka eipä tuolla mitään
merkitystä ole. Minä en huomaisi vaikka laiva ei koskaan lähtisi edes
satamasta. Tämä laiva voi mielessäni käydä vaikka Turkissa.
Huomenna missaan Aviksen. Voi kurjuuden karmeutta! Olen järkytetty.
Voisinkohan huomaamatta livistää porukasta ja etsiä jostain käsiini
television. Keksiä huonon tekosyyn poissaololleni.
Kenties väkisintulo kertoo minulle jakson helmekkäimmät tapahtumat.
Sulo
perjantai, 18. helmikuu 2005